Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa. Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä, kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa, tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä, oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.
Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset esineet kiinnittivät katselijan huomiota.
Hän meni eteenpäin.
Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu, jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset, suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.
Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan itäistä satamakatua.
Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon ikävän kohtauksen.
Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen joukossa — kuten ei kuitenkaan ollut — käänsi Oloros päätään. Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.
Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten, elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut; se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria, jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi, ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan; hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi noussut yli hänen varojensa.
"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen näköiseltä rhodolaistytöltä.
"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin monta."