Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.
Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.
Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.
Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.
"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.
Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.
Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta, keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen puheillensa.
Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.
"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi. Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle…"
"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta. Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."