Oloros nykäytti olkapäitään.
"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe — ovat, hyvä ystävä, kaksi eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."
"Olenko minä sitä tehnyt?"
"Olet kyllä, jotenkin selvästi."
"No tosiaankin!"
Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle, loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.
Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä. Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus luuli — sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen puheen johdosta. — Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.
Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.
Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi. Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen ympärillä pensaikkoa — ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka iloista on levätä ja haaveksia.
Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.