"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä, ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja rauhallisesti — ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.
Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.
Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.
"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä, lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni! Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."
Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.
"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"
"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"
Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja antoi ukon katsahtaa siihen.
"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua melkein huolestuttaa."
"Huolestuttaa! kuinka niin?"