"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa — mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin selvästi ilmaisee ihastuksensa…"
"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä tarkotat, mutta rukoilen sinua…! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle, sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat tarkottaneet."
"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.
"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.
"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."
Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.
"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"
"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" — hän loi Neairaan kavalan katseen — "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet — niin kerrotaan — pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma — minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme — tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"
"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi.
"Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"