"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset… Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa — no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."
Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.
"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."
Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.
"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"
"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."
Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.
Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.
Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.
Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.