Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.
"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö — sinun hengessäsi loin minä hänet — vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"
Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.
Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.
"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"
Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin.
Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.
Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.
Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.
"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.
"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt — koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti — no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"