"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.
"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä… Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"
Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.
"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."
Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen
Baioksen vihan korkeimmilleen.
"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."
"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."
"Minä pysyn sanassani: vanno — tahi…"
"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.
"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä… Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen…"