"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti mutta selvästi viitaten, että hän menisi.
Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen. Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.
NELJÄS LUKU.
Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, — kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, — ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.
Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta — sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo — niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.
Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.
Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!
Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.
Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.
Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.