Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.
"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."
Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni sitten matkaansa.
Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä: "olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä, en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon Koronis!"
Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.
"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa sisään.
"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä olin vaarin otollisesta hetkestä."
"Teljitkö portin."
"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."
"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.