Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä, mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt, johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.
Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt. Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt. Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut, oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen poismuuttamiseensa — siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla — rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.
Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä mielialaan.
"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen. "Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan… eikä kukaan voi käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"
Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään hyvää.
Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa vastaan rikkonut.
Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.
"Sanoma Melanippokselta!"
Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.
"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja.
"Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."