VIIDES LUKU.
Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut. Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia, jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen; punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen; Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri säätyluokista — kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon. Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.
Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään, sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla mielellä — arveli pappi — sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.
Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.
Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.
Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta, rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina, leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen; mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri, josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.
Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe. Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa, pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä. Ihanampaa uhria — arveli hän itsekseen — ei tuolle merenkasvatille, hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.
Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli. Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis huolissaan pudisti päätään.
"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen. Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä matkaansaa yksin Eros…"
Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko Laogoraksen tointa.