"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon. "Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi, ankarasti tulee sinua ahdistamaan."
"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros — sitä en epäile — tulee sinua tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että sinä pyrit Kydippeä saamaan!"
"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli hänellä tapana… Mutta varokoon hän itseään!"
"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.
"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsä
Iolen luo."
"Kuinka hän tervehti sinua?"
"Kohteliaasti, kuten aina."
Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen päätään.
"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen. "Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"
Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa, jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus. Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä. Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan, vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut, kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut, kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä kestämätön, kauhea tuska — maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen, ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.