SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.
Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista, pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon. Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva, joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille valtiomiehille.
Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja oikeus eikä mielivalta.
Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan. Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä; mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? — Niinmuodoin päätti neuvosto yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.
Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta. Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä odotellut häntä.
"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen loistojoukkojen asemesta — niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."
"Mahdotonta!" jupisi Konon.
"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä — sinun kätesi ovat vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse, että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä, joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"
Katkera nauru oli vastaus.