"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.
Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.
"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni, miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"
Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen, josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.
"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "Jalo
Oloros tahtoo puheen vuoroa."
"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa! Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat. Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena, koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe — kuten hän itse kuitenkin myöntää — olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden. Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."
Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"
Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos, säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta, oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin yhdessä.
"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."
Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo — ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä, oikealla hänen isänsä, — siten koko kansan nähden otettuna tämän perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.