Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä lempeämpään tapaan.
"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani puutarhurille."
Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.
"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.
Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota. Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla, vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui, vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin, missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle — sekä Neaira.
Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.
"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen, alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn morsiamesi."
"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.
"Niin, minä!"
Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.