Konon loi häneen läpitunkevan katseen.
"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen. "Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"
"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."
"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.
"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä, niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon! Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."
Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.
"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän, niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan näe meitä yhdessä."
"Hyvä. Minä tulen."
Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa, käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa — ja suostui viimein kahden Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt silminnähtävällä mielihyvällä.
"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"