Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.
Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului, milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin haihtuvana kauas yli meren selkien — ja kun sen säveleet lakkasivat kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun. Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä, jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen vaivatussa rinnassaan liikkui.
Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen, että se valtasi koko hänen olentonsa.
Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti, pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua. Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.
Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti yksinkertaista illallistaan.
Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.
"Sinäkö — Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan.
"Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"
"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"
"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen. Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua sietää?"
"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle nurjamielinen — ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas! Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat? No, huolitko minusta Baios."