Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.
"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira. "Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en seuraa sinua, — se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme kulkuriseuran maineessa…"
Akontios katsoi häneen ihmetellen.
"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta maineesta."
Akontios pudisti miettivänä päätään.
"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."
"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset miehelleen."
"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"
"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni, vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla, milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."
He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.