"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta seuraelämän sääntöjä vastaan."
Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios, puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.
Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan, näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.
"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.
"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta kaukaa!"
Hän viittasi lahdelle päin.
"Elävätkö vanhempasi vielä?"
Hän pudisti päätään verkalleen.
"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä…?"
Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua; hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta, Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.