Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.
"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."
"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten mielivalta."
"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."
Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen tielleen.
"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."
Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.
"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.
Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.
Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella puoluettomuudella.