"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen vieno äänensä — omituinen vastakohta sanoman sisältöön — "vast'ikään laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan. Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi; heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan, että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse. Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta. Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän uudestaan alas rantaan."
"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa, — siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki, semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika, etkö kuullut tulijain nimiä?"
"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne olivat minulle outoja."
"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa. Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät. Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan. Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."
Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.
Hallitsija luki.
"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa… Niin, onpa se outoa…"
Hän rypisti otsaansa.
"Hyvä", sanoi hän viimein.
"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä luoksepääsyä."