"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin lauseensa."
Filostratos rypisti kulmakarvojaan.
"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."
"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta, kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä. Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari. Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta, jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."
Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta.
Filostratos pudisti levollisena päätään.
"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet; sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa. Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."
"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä. Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"
Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä; hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa, jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa, ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen, kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä, puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen. Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:
"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton vapauttamiseksi."
Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä vilkkailla suostumushuudoilla.