Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä, sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta, taisikaan sulkea ystävän syliinsä!
Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia, mutta sieviä seinämaalauksia — mainioin mestariteosten mukailuja — ja seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan, mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta sydämmestä.
Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja ja valmistamassa akratisruokaa — leipäviipaleita ynnä sekottamatonta viiniä.
Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos, niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.
"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa; sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun. Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä menemään vertaiselleen puolisolle."
"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla vaiti."
"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."
Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:
"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle, tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella merenvaahdon kasvatista."
"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla kasvoillaan."