Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava, aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan? Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.
Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta vanhemmat.
Tuhlaajapoika.
Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä, että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti, että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi, oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen, asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen, senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa. Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa, suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.
Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:
"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille, joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen pakosta puhunut."
Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa nuhtelevan sävyn.
Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin. Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo: