Mitä teitä tämä aihe on kulkenut meille, siitä kai joskus tiede pääsee selvyyteen. Paljoa tärkeämpää kuin tämän tien löytäminen on sittenkin toteamus, ettei mikään kansa ole käsitellyt aihetta niin runollisen kauniisti ja niin hartaasti kuin meidän karjalainen kansamme.
Zeus ja Io.
Inakos, virran haltia, suri kadonnutta tytärtään, ihmeen ihanaa Io-impeä. Isä itki, kyynel vieri, vieri vetreät vetensä sinisistä silmistänsä. Kyynelillään hän sai joet tulvimaan; ei näet tiennyt missä liikkui lihansa, minne lemmikki hävisi, elikö vai lie joutunut Manalaan, varjojen valtakuntaan. Synkät aavistukset häntä vaivasivat.
Io-impi oli nimittäin lähtenyt isänsä joelta kävelemään heinäisille alhoille. Äkkäsi Zeus suloisen immen, syöksyi taivaasta alas ja ilmestyi immelle, maanitellen häntä morsiamekseen.
— Elä pelästy, impyeni, eläkä minua pakene! Minä olen se, joka pidän taivaan valtikkaa voimakkaassa kädessäni ja linkoan kiemurtelevia salamoita, sanoi Zeus. — Käy kanssani tuonne varjoisaan, tuuheaan lehdikköön täältä aukealta keskipäivän polttamalta kedolta. Jos pelkäät yksin mennä puistikon salaiseen kätköön, niin tiedä, että jumala sinut sinne ohjaa.
Mutta neitsyt kauhistui sydämessään ja lähti tajuttomana pakenemaan kohti metsää. Mutta Zeun jumalainen henki varjosti sekä neitseen että kedon laajalta alalta näkymättömään pilveen ja sinne hän katosi neitseen kanssa.
Mutta Hera, ylijumalan mustasukkainen puoliso, näki pilven nousevan keskipäivällä lehdiköstä. Epäillen sitä huikentelevan puolison aikaansaattamaksi ryhtyi etsimään häntä taivaasta. Mutta ei löytänyt mistään. Silloin hän syöksyi taivaasta alas tutkimaan pilveä ja sitä hajoittamaan. Zeus aavistaen onnettomuutta muutti Ion lehmäksi.
— Ah, miten ihana hieho! Mistä karjasta se on? kysyi Hera.
— Maasta syntynyt, valehteli Zeus.
— Anna se minulle, pyysi Hera.