Jos Jeesus olisi käynyt Suomen tasavallan nykyaikaisia valtion oppilaitoksia, olisi varmaa varmempi, että hänellä joka lauantai olisi ollut jälkeenistumista uppiniskaisuudesta, röyhkeydestä j.n.e. Ja lopullisesti huolestuneelle isä Joosepille olisi annettu koulun puolesta kehoitus ottamaan poikansa pois koko luku-uralta. Israelilainen filosofi Tuomas ei ole, innossaan elävästi kuvata Jumalan oman pojan äkkikypsyyttä ja hänen merkillistä kykyään jo nuorena poikana hämmästyttää ympäristöä aina onnistuneilla ihmetöillä, muistanut siveysopin alkeellisimpiakaan vaatimuksia. Mutta eihän Tuomas ole ainoa, jolle tällaisia erehdyksiä on tapahtunut. Kanoniset evankelistatkin antavat Jeesuksen tylysti puhutella äitiään, ja äiti puolestaan, kaikista Jeesuksen tekemistä ihmeistä huolimatta, ei ymmärrä häntä arvostella muuksi kuin tavalliseksi lapseksi, ja ihmisille Maaria sanoo pojastaan, että hän on hullu.
Näille kirjailijoille on annettava anteeksi. Heillä oli huono pää, mutta hyvä sydän. He tekivät työtä vain Jumalan kunnian ylistämiseksi.
Paavalin ja Teklan teot.
Niinkuin nykyaikaisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa "aviorikokset" ovat kertomusten pääaiheita, niin alkukristittyjen novelleissa "aviolakko" näyttelee pääroolia. Kristinoppi vaikutti ylenpalttisella hentomielisyydellään aluksi etupäässä naisiin. Apostolien ja ensimmäisten saarnaajien ympärillä kihisi naisia, kaikesta päättäen hysteriaan taipuvia. Naisten avulla kristinoppi noin vuonna 500 j.Kr. vihdoinkin voitti ja sulatti itseensä vaarallisen kilpailijansa Mithras-opin, jonka miehekkäämpää sävyä varsinkin legioonasotilaat intohimoisesti kannattivat.
Pelkkiä mielikuvituksen tuotteita eivät liene nuo yhä uusiintuvat kertomukset apostoleilla aviovaimoista, jotka luopuivat miehistään ja lapsistaan ja varhaisesta aamusta myöhään iltaan juoksivat kokouksissa, suutelivat apostolien jalkoja, heidän kahleitaan, heidän käsiään. Loistavia perhekuvauksia sisältävät varsinkin Indian apostolin Tuomaan teot. Erinomaisen hienotunteisten aviomiesten kaikki houkutukset, pyynnöt ja rukoukset olivat turhat; vaimot, jotka olivat vuosikymmeniä eläneet onnellisissa avioliitoissa, jättävät miehensä, kotinsa ja lapsensa ja seuraavat saarnaajaa matkoilla, seurustelevat hänen kanssaan vankiloissa, joskus kärsivät hänen kanssaan kidutuksia ja teloituksia. Saarnaajia eivät mitkään perheonnettomuudet järkytä; manaten he vaativat, että aviovaimojen täytyy pontevasti torjua kaikkia miestensä lähentelemisiä. Pidättyväisyys avioelämästä, maallisen lemmen lakko on kristityn velvollisuus.
Olivatko näitten naisten ja saarnaajien suhteissa eroottiset tunteet vaikuttamassa? Yhdistikö heidät toisiinsa jonkinlainen sublimeerattu lemmentunne? Ehkä jonkinlainen itsetiedoton hellä suhde. Mutta harvoin saa lukea kirjallisuutta, jossa "elämän puhtaus" on niin sydämen pohjasta ylistettyä kuin näissä apostolien teoissa. Saattaahan olla mahdollista, että kuolevan kansan keskuudessa voi tavata olioita, joille lemmenlakko on luonnollista ja puhdasta. Useimmiten lemmenlakko on epäpuhtauden huippu.
Saattoihan toiselta puolen se sukupuolielämän hurjastelu, joka ajanlaskumme alussa vallitsi koko silloisessa maailmassa, tympäistä ruumiillisesti heikkoja tai henkisesti kehittyneitä henkilöitä, niin että he inholla käänsivät selkänsä maailmalle ja vapaaehtoisesti tekivät lemmenlakon.
Kreikkalaiset tarut kertovat vain lemmestä, ja yhä vain lemmestä ja jumalien aviorikoksista, kristityt legendat yhtä mittaa lemmenlakosta. Mutta maallinen lempi sittenkin on molempien "lempiaihe". Kristittyjen negatiivinen lempi ehkä vieläkin kiihkoisempi kuin kreikkalaisten positiivinen, kevyt lempi.
Tekla ei ollut aviovaimo, vaan kihlattu morsian, mutta henkisesti Paavaliin kiintynyt. Paavalin ulkonaisesta henkilöstä annetaan kuvaus, joka ei tavalliseen naiseen tee edullista vaikutusta. Paavali oli "mies lyhyenläntä, kaljupää ja vääräsääri, jaloryhtinen, kulmakarvat yhteenkasvaneina, ja hänellä oli pieni, vähän köyry nenä".
Tekla-legenda on hyvin arvossapidetty varsinkin kreikkalaiskatolisessa kirkossa, jossa hänen nimensä luetaan Fjokla.