Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni. Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan, mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme. Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat. Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä. Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.
— Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.
— Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?
— Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.
— Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.
Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.
— Katso, setä, tuolla on kaljaasi.
— Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.
— Siinä on maalattu kupeeseen Väinämöinen II, ja jotakin muuta sen alla.
— Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.