— Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka! Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet ollut sielunvaelluksella?
— Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi alakuloisena.
— Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki yhteen ääneen minulta.
— Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.
— Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.
— Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani sielullisen keuhkotaudin.
— Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi vuodeksi.
— No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa, niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita, eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.
— Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.
— Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.