Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.
— Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.
— Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.
— Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän kauemminkin.
— Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.
Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä. Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.
— Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.
— Heti kohta saat kääreet.
Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja riepuineen.
— Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta sujuvat hommat, kysyin.