Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:
"Täst' on armas astununna
Mielitietty maleksinna
Kivet kaikki kirkkahammat
Kannot kahta kaunihimmat."
En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.
— Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet huviloita ja kauniita istutuksia.
— Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.
Onko tuo juuri Ainola?
— Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo, joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle. Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa. Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen. Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. — Näin kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.
— Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on, että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa, jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.
Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria olkapäille.
— Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.
— Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.