Aksel. No se ilahuttaa minua äärettömästi, sillä olisipa minusta hyvin noloa olla väärässä valossa hänen silmissään.
Kurman. Vaikka olette tuskin häntä nähneetkään.
Aksel. Olen nähnyt hänet — joka päivä ikkunastani. Hänellä on tapana istua tuolla suurella kivellä joka ilta.
Kurman. Uhrialttarilla, joksi hän sitä kutsuu. Gerda luulee, että jättiläinen on sen ennen muinoin siihen kuljettanut. Sieltä on kaunis näkö-ala.
Aksel (hymyillen). Ei niin kaunis kuin minun ikkunastani.
Kurman. Veitikka! Kuulkaas nyt, jos meillä olisivat tässä lasit punssia, niin heittäisimme pois arvonimet, koska kerran olemme tulleet niin kuin jonkinlaisiksi rikoskumppaneiksi, mutta eikös käy päinsä, että me nuuskaamme veljenmaljat?
Aksel. Kyllä, kiitosta vain. Kaikki tavat ovat hyvät. Helsingissä olen minä "juonut" veljenmaljan juustossa ja leivässä ja tapahtui se eräänä yönä Punavuoren ja Albertin kadun kulmassa ja ne, joitten kanssa sen tein, olivat seitsemän tai kahdeksan iloista sielua, joita en ollut nähnyt sitä ennen enkä senjälkeen, enkä — sivumennen sanoen — silloinkaan, sillä oli pilkkosen pimeä. (Ottaa nuuskaa). Maljasi, setä.
Kurman. Stopp, poikaseni! Minun nimeni on Matti ja etkö häpeä, poika, kutsua sedäksi, sillä minä olen vasta neljäkymmentäkaksi-vuotias.
Aksel (nuuskaa). No maljasi sitten, Matti! (Paiskaavat kättä). Ja nyt sytytän minä sikarin ja käyn istumaan tuonne nurmelle filosoofillisine lunttineni. Tänään olen ollutkin aika laiskuri ja minulla on vielä päivätaksastani paljon jälellä. Hyvästi siksi!
(Nyökähyttää Kurmannille, ottaa kirjansa ja menee oikealle perällepäin).