Gerda. En, eikä teidän huoli sitä kertoakaan. Minua se ei juuri huvita.
Aksel. Saman tekevä, minäpä puhun kuitenkin. Nähkääs, kun minä olen rakastunut, niin tulee minuun ääretön vastenmielisyys filosofiaa kohtaan ja tahdon kuljeksia pitkin metsiä ja maita rakastettuni kanssa, soudella ruuhessa hänen kanssaan, piirustella nimikirjaimiani hänen nimikirjaintensa viereen ja syödä ne vatut, jotka hän poimii illalliseksi.
Gerda (tukkien korviaan). Minä en tahdo tietää teidän salaisuuksianne, senhän olen sanonut.
Aksel (nojaten tuolissa taaksepäin). Mutta niin lapsellisesti en tästä puoleen käyttäydy. Onpa ihmeellistä, miten pian voi muuttua. Enpä ajatellut neljätoista päivää sitten, että tänään istuisin tällä tuolilla ja ajattelisin, mitä nyt ajattelen.
Gerda. Mitä te sitten ajattelette?
Aksel. Että elämä kumminkin on hyvin vakava asia, neiti Gerda.
Gerda. Se johtuu siitä, ettette koskaan ennen ole ollut maalla. Sellaisia ajatuksia saadaan metsässä ja järven rannalla.
Aksel (nojaten eteenpäin). Onko teilläkin ollut sellaisia ajatuksia? Teillä ovat ehkä olleet samat ajatukset yhtä kauvan kuin minullakin, kun kaikki käy ympäriinsä? — Onko teillä hyvä muisto, neiti Gerda?
Gerda. Se riippuu kokonaan siitä, huvittaako asia minua, jolloin sen kyllä muistan, mutta jollei se minua vähintäkään huvita, niin unhotan sen heti.
Aksel. Kuinka monta päivää minua muistatte?