Lopulta eivät hermoni voineet kestää tavatonta jännitystä. Voitin kun voitinkin luonnollisen kainouteni ja huusin, minkä jaksoin, saadakseni rintalapsen huudolta ääneni kuuluviin:
"Mutta hyvä rouva Müller, antakaa hänen toki saada vähän ruokaa! Minä katson sillaikaa toisaalle."
"Ei, hän on oppinut syömään tuttia", vastasi kaunottareni; "mutta enhän sitä voi täällä vaunuissa lämmittää."
"Antakaa hänelle mitä tahansa", huusin minä.
"No, odottakaahan, minä laitan hänelle sutin, vaikka se sotii periaatteitani vastaan."
Toisissa olosuhteissa olisi varmaan ollut sangen hupaista kuulla lapsellisen pikkurouvan puhuvan periaatteistaan, mutta nyt, kun hän laski syliini lapsen, siksi aikaa kuin hän kääri sokuripalasen puhtaan nenäliinasen kulmaan, siten tehdäksensä niin sanotun sutin eli tutin, nyt…
"Mutta, rouva Müller, myttyhän on aivan kostea!" huudahdin hämmästyneenä; "lapsiparka on hikoillut kauheasti."
"Oh, se ei tee mitään", vastasi Mimmi-rouva välinpitämättömästi, "niin on aina laita pienten lasten."
Suti auttoi ja me pääsimme kuulemasta pikku Ferdinandin kirkunaa aina Blackwellin höyrylaivasillalle asti, johon vaunuilla-kulkumme noin kahden tunnin matkan jälkeen päättyi. Siinä kohtasi minua toinen onnettomuus tänä onnettomana päivänä. Purkaessani vaunujen runsasta sisällystä liukui jotakin vasujen välistä ja — siinä makasi tuhansissa palasissa kivikadulla Fumpsin suuri maitopullo.
"Oi, mitä olette tehnyt?" huudahti rouva Müller seuraten silmillään valkoista virtaa, joka katukivien lomitse haki itselleen tien Themsiin. "Nythän täytyy pikku poikaraukkani kuolla nälkään, sillä höyrylaivalla varmaankaan ei saa maitoa."