Ja hän purskahti itkuun.
"Tyyntykää, hyvä rouva Müller", koetin minä lohduttaa; "laivoissa on usein lehmiä, niin, niitä on aina, luulen minä. Kiirehtikää nyt; laiva on kohta valmis lähtemään."
Me riensimme laivaan oikein yhdennellätoista tunnilla, sillä kymmenen minuutin perästä lähtisi laiva, ilmoitti muuan matruuseista.
"Olkaa hyvä ja kuulustelkaa, onko lehmiä laivassa", pyysi Mimmi-rouva juuri kun olin aikeessa, pieni matkareppu kädessäni, mennä alas kojuuni. Heitin repun kädestäni ja kiiruhdin välikannelle, jossa tavallisesti on elukkojen paikka postilaivoissa. Moniääninen mylviminen kohtasi sieltä korviani. Syvä, huojentava huokaus pääsi rinnastani. Kuusi oikein pulskaa lehmää… Mitä? Enkö pettynyt? En — en pettynyt! Siinä oli härkiä, ihan vain härkiä, kuusi härkää!
En uskaltanut kertoa tätä masentavaa uutista matkatoveriraukalleni. Riensin hypäten rantaportaita maalle ja olin vähällä töytätä kumoon kultanauhalakkista herraa, laivan kapteenia. Hän mumisi jotakin kirouksen tapaista, mutta minä en siitä välittänyt.
"Antakaa laivan viivähtää muutamia silmänräpäyksiä, herra kapteeni; tulen paikalla takaisin."
Ja samassa ryntäsin eteenpäin.
Mutta mistä saada maitoa tässä tulisessa kiireessä? Vastapäätä rantaportaita oli kolme pientä kurjaa myymälää: lumppupuoti, jonka oven ulkopuolella riippui pari vanhoja housuja, purutupakka-, tervaharja- ja köysipuoti sekä eräs "stillhouse_." En tiedä mistä syystä, mutta tähän viimeksimainittuun samosin ja huusin hengästyneenä:
"Maitoa, maitoa, antakaa minulle heti vähän maitoa!"
Puotimies tirkisteli minua, suu ammollaan; hän ei uskonut korviansa. Varmaan luuli hän minua mielipuoleksi. Ja kun vielä kiivaammasti uudistin pyyntöäni, näytti hän minulle tupakasta mustuneita hampaitaan ja purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta sitten avasi hän viereiseen huoneeseen vievän oven ja huusi: