"Tule tänne, Susanna, täällä on nuori herra, joka tahtoo kulauksen maitoa."
Ja nyt samosi laiha naishenkilö luokseni, mittaili minua vihasta säihkyvillä silmillä kiireestä kantapäähän ja lausui sitten kimeällä äänellä mielipiteenänsä, että minä epäilemättä olin inhottava "abstainer", yksi noita kurjia kirottuja "maistamattomia", jotka pilkkaavat kristittyjä ihmisiä ja tekevät häiriötä heille heidän luvallisessa ammatissaan. Hänen miehensä sylkäsi tämän saarnan kestäessä käsiinsä ja näytti haluavansa passittaa minua ulos puodista. Tuosta kaikesta huolimatta uskalsin vedota Susannan naisellisiin tunteisiin ja ilmoitin tulisimmassa kiireessä meidän surullisen asemamme. Ja toden totta — tuon laihan luurankoisen naisen rinnassa tykytti lämmin ja jalo sydän. Susanna otti pitkän harppauksen, ryntäsi viereiseen huoneeseen ja toi sieltä maitopytyn.
Mutta minulla ei ollut astiaa ja — samassa vihelsi "Argo" lähtöä. Susanna ei kumminkaan ollut neuvoton. Kiireesti sieppasi hän hyllyltä tyhjän viinapullon ja täytti sen maidolla. Minä heitin markan tiskille, ryntäsin ulos ja tulin rantaportaille juuri samassa, kun niitä hinattiin laivaan.
"Pidättäkää, pidättäkää!" huusin täyttä kurkkuani, mutta "Argo" asettausi hiljalleen liikkeelle. En huolinut varoittavista äänistä; tein aimo hyppäyksen. Se onnistui, ja Ferdinand Müller nuoremman kallis henki oli pelastettu.
Kapteeni seisoi komentajasillalla ja katseli voimistelunäytettäni. Mutta mitä mahtoikaan hän ajatella ihmisestä, joka juuri lähdön hetkenä vielä kerran jättää laivan, hankkiakseen itselleen — pullon viinaa! Onneksi minulle oli hänellä yltäkyllin tekemistä tuolla sillallaan, muuten kaiketi hän ei olisi jättänyt tätä asiaa siihen ylönkatsovaan silmäykseen, jonka hän minuun heitti.
Valkoverisen matkatoverini tapasin samalta paikalta, johon olin hänet jättänyt, kun menin härkien luo. Mimmi rouva istui siinä kumarassa matka-arkkuni päällä onnettomuuden oikein ihastuttavana kuvana, ympärillään kolmetoista vasua, vakkaa ja myttyä, ja koetti, vaikka turhaan, keinuttamalla ja laulamalla saada herännyttä leijonaa vaikenemaan. Hän itki liikutuksesta, kun minä kerroin hänelle kuinka hurjasti olin juossut Pontiuksesta Pilatuksen luo, se on: härkien tyköä Susannan tykö, ja hän kiitti minua niin ihmeen kauniilla kostealla silmäyksellä, että minä ihan kokonaan unohdin kaikki kärsimiseni ja tuskani ja aloin toivoa mitä parainta lähimmästä tulevaisuudesta.
"Se on kumminkin liiaksi rasittanut teitä, hyvä herra parooni. Te olette oikein surkean näköinen."
"Oh, se ei merkitse mitään. Raitis meri-ilma minua kyllä virkistää."
Hän oli asettanut äänellä varustetun mytyn polvensa päälle ja oijensi kätensä ottamaan maitopullon, jonka minä kiireesti hänelle luovutin.
"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän suloisen miellyttävällä äänellä.
"Minä en saata teitä kylläksi kiittää. Onhan maito aivan tuoretta? —
Hyi, ptsyi!… Mitä tämä on? Sehän haisee inhottavan pahalta —
paloviinalta!"