Kun heräsin oli sysimusta yö. Ilma oli ahtaassa hytissä tukehduttavan kuuma. Minun täytyi päästä kannelle, maksoi mitä maksoi. Päivän kauhistukset olivat minusta tehneet kuoleman ylönkatsojan. Jos nuo ilkiöt vielä väijyivät minua ja aikoivat täyttää uhkauksensa, niin he varmaankin heittäisivät ruumiini mereen, kun olivat tappaneet minut. Tämä ajatus ei, kumma kyllä, kauhistuttanut minua, päinvastoin — minun teki mieli jotakin suolaista. Avasin oven ja hiivin kenenkään huomaamatta onnellisesti ulos salin kautta ja sitten ylös rappusia. Ensimäinen jonka tapasin, oli pelastajani stevartti. Osotin häntä kohtaan kiitollisuuttani antamalla hänelle runsaat juomarahat ja pyysin hänen hankkimaan minulle oikein lujan aterian, sillä kun viimeisen vuorokauden kuluessa vatsani menopuoli hyvin suuressa määrässä oli voittanut tulopuolen, niin oli joltinenkin vaillinki syntynyt. Vaikkakin kyökki jo oli suljettu, hankki tuo kunnollinen mies minulle kylmän lampaan kintun, jossa vielä oli joltisesti lihaa. Kun en nähnyt ketään välikannella menin sinne ja asettausin kiitollisena ja vaatimattomana istumaan, selkä etumastoa vastaan. Jyrsein siinä kaikessa rauhallisuudessa kinttuani ja ihaelin kirkasta tähtitaivasta. Pitkä uni oli tehnyt minulle hyvää, ja samaa teki nyt raitis yöilma. Minä näin avosilmin unta, oikein ihanaa unta, ja olisin varmaan saanut sepitetyksi runonkin, jollei valkoverinen holhottavani ja pikku Fumps, kun niitä ajattelin — ja sitä en voinut olla tekemättä — olisi häirinnyt ajatusteni vapaata lentoa. Oi, kuinka toisin olin itselleni kuvaillut tätä kulkua meren yli! Ja nyt!? Mutta kokematon nuorukainen kun olin, en tullut aavistaneeksikaan, että jotakin vielä paljoa pahempaa, kuin mitä tämä päivä jo oli tuonut mukanaan, oli minua odottamassa. Muussa tapauksessa olisin varmaan pää edellä syössyt mereen ja siten ennen aikojaan jättänyt sikseen koko tulevan kuuluisuuteni!
Olin iloinnut noin pari tuntia takaisinvoitetusta voimastani ja hyvinvoinnistani, kun loistomajakat tulivat näkyviin. Siinä otimme luotsin laivaan ja suuntasimme kulkumme Elbevirtaan. Kuta lähemmäksi tulimme matkamme määrää, sitä suuremmalla huolella ajattelin velvollisuuksiani kaunista matkatoveriani ja hänen lastansa kohtaan. Olisiko todellakin äänekäs poikanulikka ottanut kuollakseen alkohoolimyrkytykseen? Oliko soma pelimannin-rouva heittänyt henkensä? Vahinko, suuri vahinko — ei hengestä, mutta rouvasta. Sydämeni takoi jotenkin rauhattomasti kylkiluitani, kun ajattelin, että palasin isänmaahani kentiesi kaksoismurhaajana — minä, joka olin lähtenyt maailmaan iloisena, vastaleivottuna ylioppilaana!
Jo välkkyi oikealla ja vasemmalla valoa; jo tunnin kuluttua olisimme me satamassa. Täytyihän minun sitä ennen saada selville holhottieni kohtalo. Hoipertelin peräkantta kohden. Tiesin suunnilleen, missä naisten sali oli. Tuolla kai se oli kannen alla, josta henkitorvi pisti esiin. Hiivin sinne, varovasti kuin varas, ja kallistin korvani torven suulle. Ja silloin kuulin sanomattomaksi ilokseni — vaikka Elbe pauhasi laivan keulaa vastaan, vaikka propellin akseli melusi allani ja masina puuhki — kuulin Ferdinand Müller nuoremman, niin sanotun Fumpsin, voimakasta ääntä ja vielä lisäksi luulin erottavani sanoja, jotka hinterpommernin kielellä kiittivät Jumalaa, että oltiin näin pitkälle päästy. Huolimatta viinapullosta ja meritaudista olivat äiti ja lapsi elossa; minä en ollutkaan kaksoismurhaaja.
Aamulla — noin kello kolmen tienoilla luulen — saavuimme Hampuriin. En enää pelännyt kostoa, sillä matkustajilla oli yltäkyllin muuta tekemistä. Pääsin kun pääsinkin kauniin matkatoverini ja pikku enkelin kanssa, joka kaikeksi onneksi nukkui, eheänä maalle ja sain käsiini ajurin, jonka tuli kuljettaa meidät "ensimäiseen parhaimpaan hotelliin."
Kysäsin tietysti kohta suurimmalla osanottavaisuudella Mimmi-rouvan vointia.
"Oi, olen voinut niin pahasti, niin kauhean pahasti", änkötti pieni rouva heikolla äänellä. "Luulin jo kuolevani."
"Minä myös", huokasin.
"Kaarle raukkani!" valitti kalpea rouva — hän piti varmaan minua miehenään. "Emme enää koskaan tee merimatkaa!"
En vastannut mitään, ja nyt vaipui pieni pää minun rintaani vastaan ja vaarallinen mytty makasi puolittain minun sylissäni. Tämä oli hyvin miellyttävää mielestäni; istuin suorana kuin kanto enkä liikahtanut, vaikka Mimmi-rouvan hatunliepeet kutkuttivat poskiani ja nenääni. Tunnustan kumminkin, etten ollut ollenkaan pahoillani, kun ajopelit pysähtyivät ja minun täytyi herättää vienoa nukkuvaa.
Ajuri näkyi käsittäneen käskyäni oikein korkealta kannalta, sillä hän oli pysäyttänyt erään korkean, komean rakennuksen edustalle Alsterilla. Kun olin maksanut kyydin, oli minulla kukkarossani vähän toista markkaa rahaa jälellä. Mutta eihän parin tunnin viipyminen paraimmassakaan hotellissa koko maailmaa maksaisi. Me aioimme, näet, vielä saman päivän aamupuolella jatkaa matkaamme rautatietä.