"Mene niin pitkälle, kuin tiesi riittää!" huusin voimattomassa raivossani. Ja stevartti meni, hänkin paiskaten kiinni oven, että kolisi.
Nyt luulin pulasta päässeeni ja toivoin saavani unohtaa kaikki vastoinkäymiset unen helmaan, mutta mitä vielä! Taasen, kun noin puoli tuntia oli kulunut, aukeni ovi ja sisään astui itse kapteeni.
"Herra Meyer, vai mikä teidän nimenne on", ärjäsi hän vihaisesti, "näinkö täytätte velvollisuuksianne isänä ja puolisona? Tulen ilmoittamaan teille että kaikista päättäen viaton lapsiraukkanne varmaankaan ei ole hengissä, kun tullaan satamaan, ja että rouvaparkanne on huolista ja surusta kuolemaisillansa."
"Samoin kuin minä itse", änkötin vastaukseksi ja vetäysin kokoon peitteen alle, kuten mato, jonka päälle on astuttu.
"Kuinka? Te tahdotte siis että viaton lapsiraukkanne…"
"Jättäkää minut rauhaan lapsiraukkoinenne", huusin. "Minua ei liikuta ollenkaan viaton laps…" Pahoinvointini, joka tahtoi purkautua, keskeytti minua.
Kapteeni kävi tulipunaiseksi kauhistuksesta. "Luonnoton isä, heittiö, eläin ihmisen haamussa!" huudahti hän.
Noin viisi minuuttia sen jälkeen herätti minua horrostilastani joukko ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Stevartti tempasi kiivaasti auki oven ja huusi hengästyneenä:
"Bolt the door, sir — they are a comin' to lynch you!" (Salvatkaa ovi, he tulevat tappamaan teidät!)
Millä vauhdilla nyt pääsin vuoteestani! Ja ihan parahiksi, sillä tuskin olin saanut oveni säppiin, niin jo oli joukko nyrkkejä sitä paukuttelemassa. Mutta minä — minä hyppäsin toiseen vuoteeseen, vedin peitteen pääni yli ja — kadotin tajuntani.