Mutta niin pahasti ei toki käynyt.
Müller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa — olen unhottanut kadun nimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus. Minun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme perille.
Huoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri epäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki kohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala lasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja koruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla. Kaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin selkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle oli riepuja riipustettu kuivamaan.
Tuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin likemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää, joka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.
"Tule ulos vaan, Mimmi!" huusi Kalle Ferdinand; "minulla on seurassani harvinainen vieras."
"En ole vielä puettu", vastattiin sisähuoneesta.
Kalle Ferdinand meni rouvansa luo tuumimaan päivällisestä, sittenkuin hän oli minulle pyhästi vakuuttanut, etteivät he minun tähteni näkisi mitään pienintäkään vaivaa.
"Saatte pitää hyvänänne tavallista ruokaamme, pikku parooni; korkeintaan neljä ruokalajia ja lasi punaista viiniä — siinä kaikki, mitä köyhä taiteilia jaksaa kustantaa."
"No, onhan sitä siinäkin", ajattelin.
Ystäväni oli tuskin etääntynyt toiseen huoneeseen, kun ovi taasen aukeni ja puolikasvuinen tyttö syöksyi sisään, varmaankin jonkin takaapäin vaikuttavan voiman erityisellä vauhdilla. Hän tirkisteli minua vähän aikaa, suu ammollaan, ja houkkamaiseen hymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän sopimattomalla kiiruudella alkoi sulloa yllämainitut vaatekappaleet mukanansa tuotuun vasuun, jota hän sitten laahasi pitkin lattiaa ulos.