Nyt olin taasen jätetty yksin ja hyvin pitkäksi aikaa, jonka kuluessa tulin yhä enemmän vakuutetuksi vatsani tyhjyydestä. Jos minulla vain olisi ollut leipää muassani, niin olisin voinut syödä koko kultakalan raa'altansa.
Vihdoin palasi Kalle Ferdinand, tällä kertaa taluttaen kädestä rouvaansa. Tämä oli pieni, suloinen olento. Jo ensi silmäilyltä huomasin ilokseni, että Mimmi Müller tosin oli paria vuotta minua vanhempi, mutta ainakin yhtä "keltanen" kuin minä itse. Tämä tieto kohotti minua omissa silmissäni siihen määrään, että saatoin pienen rouvan edessä esiintyä täydellisen kavalieerin varmuudella.
"Mimmi kulta, salli minun esittää sinulle hyvän ystäväni, parooni von
Wallroden. Herra parooni — minun vaimoni."
Olin hyvin iloinen siitä, ettei hän minua nimittänyt "pieneksi paroonipojaksi" eikä "mulukseksi." Tein oikein keikarimaisen kumarruksen ja sanoin:
"Armollinen rouva, olen sangen ihastunut, että onnellinen sattumus on antanut minulle tilaisuuden tehdä tuttavuutta teidän kanssanne."
Tämähän oli varsin kauniisti sanottu, ja minä punastuin tyytyväisyydestä korulauseeseeni. Uudella kumarruksella tartuin rouvan jäntterään, vastapestyyn käteen ja painoin siihen kenties vähän liiaksikin pontevan suudelman. Pienestä kädestä lähti hyvälle haiskahtavaa helppohintaisen mantelisaippuan hajua.
Olenpa melkein varma siitä, ettei pientä, lihavanlaista, valkoveristä rouvaa kukaan tätä ennen ollut puhutellut "armolliseksi" ja ettei kukaan näin ollut suudellut hänen käsiänsä, sillä hän punastui vielä enemmän kuin minä ja sopersi:
"Hyvin ystävällisesti, herra parooni. Se ilahuttaa minuakin suuresti."
Kalle Ferdinand Müller näytti oikein juhlalliselta meidän nerokkaan keskustelumme aikana ja rupesi sitten pyytämään anteeksi, että puolisen valmistukset tulisivat olemaan vastukselliset hänen korkeasti kunnioitetulle vieraalleen; heidän asuntonsa oli, sanoi hän, niin pieni, että se huone, jossa nyt olimme, sai tehdä vierashuoneen, työhuoneen ja ruokahuoneen virkaa.
Kohta sen jälkeen tuli tuo puolikasvuinen, irnuva tyttö kattamaan pöytää. Huolimatta vaativasta vatsastani koetin minä saada alkuun oikeen vireää keskustelua, mutta varsin huonolla menestyksellä. Pieni Mimmi rouva, näetsen, ei ollenkaan ottanut kuullakseen, mitä minä puhuin. Miltei koko huomionsa oli hän kääntänyt äälään tytön puoleen, ja yhtä mittaa hyppäsi hän hänen luokseen, milloin auttamaan, milloin ohjaamaan. Rouvan levottomuus näkyi tarttuneen myöskin Kalle Ferdinandiin — ainakin oli hänen ajatuskykynsä niin arveluttavalla tavalla pysähtynyt, ettei hän kymmentä sekuntia voinut tyynesti katsoa eteensä.