Vihdoin tuotiin liemi pöydälle. Sen kantoi rouva Müller itse, hän kun varmaan pelkäsi että palvelustyttö jo kynnyksellä kompastuisi ja pudottaisi maahan koko astian.
Luimme ruokarukouksen. Tämä kaunis kotimainen tapa herätti minussa toivoa, että nyt saisin myöskin kotimaata muistuttavaa lientä. Kuinka minä odotin ensimäistä lusikallista! Kunpa vain ei liemi olisi mitään kaljakeittoa. Hyi! Ei, jotakin ruskeanväristä vetelää siinä oli talrikillani. Oi pyhä Sankt Florian! Kuinka se poltti suussani! Oli kuin olisi ollut sievettä kielelläni. Uskalsin heittää silmänluonnin emäntään. Hänkin nyrpisti suutaan ja hänen siniset silmänsä kiiluivat, kuin olisivat olleet täynnä kyyneliä. Kalle Ferdinand — hän sitävastoin ahmasi oikein kuoleman ylenkatseella rapuskaansa ja koetti puoleksi palaneesta kurkustaan saada puserretuksi: "Ah, tämä maistuu hyvältä!"
"Ehta englantilaista!" sopersin minä, hämilläni ja rykien. "Olette, näemmä, rouvaseni, perinpohjin tutustunut englantilaiseen keittotaiteeseen."
"Minä? En, herra parooni. Me otamme ruokamme tässä vieressä olevasta ravintolasta", sanoi viaton rouva, joka ei osannut valehdella, ja pyyhki samalla silmiään pienellä battistinenäliinallaan.
"Saanko pyytää lasin vettä", änkötin minä.
"Vettä!" huudahti Kalle Ferdinand; "sitä häpeää ette voi tehdä minulle. Minulla on oivallista vanhaa Médoc-viiniä, — sitä teidän täytyy maistaa."
Hän nousi ja riensi toiseen kammariin.
"Kunpa vaan herra parooni siitä pitäisi", sanoi pieni rouva lempeästi hymyen. "Mieheni kävi vastikään sitä ostamassa puodista tuolla alaalla."
"Olette nähneet liika paljon vaivaa minun tähteni."
Samassa palasi Kalle Ferdinand. Riemuiten heilutti hän pulloa ja huusi: