"Ainoastaan korkeasti kunnioitetuille vieraille! Tätä jaloa rypäle-nestettä lahjoitti minulle kerran Londonderryn markiisi viisikymmentä pulloa, kun olin soittanut eräässä iltamassa hänen luonaan — tietysti 10 punnan setelin ohessa." Hän vilkutti silmiään rouvallensa, jottei tämä ilmaisisi hänen pientä valettaan, ja rouva loi hämillään silmänsä toisaalle.
Kalle Ferdinand täytti lasit, ja me joimme rakkaan isänmaamme maljan.
"Ah!" huudahti hän ja mäiski kieltänsä.
"Ah!" jäljittelin minä, mutta sen huudon pusersi vilutaudin kohtaus, joka jyskytti koko ruumistani. Tämä kummallinen kemiallinen sekasotku oli varmaankin joskus maailmassa ollut jonkunlaisessa pienessä tekemisessä oikean viinin kanssa ja siitä saanut hiukan aavistusta oikean viinin ominaisuuksista; muuten oli se uskollisesti säilyttänyt luonteensa — suurempien nakertajien hävitysaineena.
"Tälläistä viiniä ei juoda joka päivä — vai mitä arvelette, pieni parooni?"
"Ei — kaikeksi onneksi!"
Sanat luiskahtivat itsestään suustani; en voinut siihen mitään.
"Mitä — kaikeksi onneksi?"
"Niin, minä tarkoitan, että siinä tapauksessa tulisimme liian vaativiksi."
"Juuri niin! Oikein sanottu!" Ja hän täytti taasen lasinsa.