"Kuinka kauan aiotte, herra parooni, viipyä Englannissa?" kysyi
Mimmi-rouva, sekaantuen puheeseemme.
"Lähden kotimatkalle huomenna."
"Huomenna! Mitä sanotte? Ja minä kun myöskin lähden kotiin huomenna?"
"Te, rouva?" huudahdin ihmeissäni. "Te jätätte tänne miehenne?"
"Niin, nähkää", sanoi Kalle Ferdinand, "eivät kaikki pidä semmoisesta mustalaiselämästä kuin me taiteiliat saamme viettää. Rakas vaimoni ikävistyy täälläoloaan; varsinkin tekee kieli hänelle haittaa. Ja kun ammattini ajaa minut usein koko päiväksi pois kodista, niin voitte ymmärtää, että hän haluaa päästä takaisin Hinterpommerniin. Mimmini on, näette, kotoisin Hinterpommernista. Hän ei pidä meluisista huvituksista, muodeista ja muusta semmoisesta. Hän on niin yksinkertaisesti kasvatettu…"
"Niin", keskeytti häntä hänen aviopuolisonsa miltei nyyhkien. "Ja nähkää", lisäsi hän, "täällä on kaikki niin kauhean kallista; täytyy supistaa menojansa mitättömään, eikä saa sittenkään mitään talteen. Ei, kotiin minä lähden, mammani luo Belgardiin, kunnes Ferdinand on ansainnut niin paljon, että voi palata Saksaan. Matkustatteko Hampurin kautta?"
"Matkustan; huomenna puolisen aikaan kello 2 lähden Argolaivalla."
"Argo-laivalla! Sepä hauskaa! Silloinhan saamme tehdä seuraa! Olen niin kauheasti pelännyt tätä matkaa, ja nyt saan luotettavan matkatoverin!" — Kuinka miellyttävästi hän tämän lausui.
"Mutta, Mimmi rakas!" — Kalle Ferdinand koetti hillitä hänen ilonpurkauksiaan — "ethän sinä tiedä, tahtooko herra parooni…"
"Hyvä herra Müller", keskeytin minä häntä intoisesti; "tuntisin itseni sanomattoman onnelliseksi, jos rouvanne ottaisi minut matkatoveriksensa, ja varsinkin olisin iloinen, jos jollakin tavalla voisin olla hänelle hyödyksi — siinä tapauksessa tietysti, että osotatte minuun luottamusta…"