"Mitä sanottekaan, herra parooni! Me, jotka olemme niin vanhoja tuttuja!" huudahti Kalle Ferdinand ja oijensi minulle kätensä pöydän toiselta puolelta. "Te teette minulle oikein suuren palveluksen, jos olette niin hyvä ja otatte suojelukseenne minun vaimoni. Ette voi uskoa, kuinka liikuttavan tietämätön hän on kaikissa käytöllisissä asioissa — oikein idealisti, kuten kaikki hinterpommernilaiset; ei aavista edes, miten ajureita, kaupungin palvelioita ja kyypäreitä tulee kohdella, miten pilettejä hankitaan ja muuta tuonlaista. Ja sitten oikein ihastuttavan tiedoton maantieteessä. Jos sanotte että Kongo yhtyy Mississippiin Turkin rajalla, niin uskoo hän sen todeksi."

Tähän tapaan jatkoi Kalle Ferdinand hyvän aikaa, pitämättä mitään lukua rouvastansa, joka istui siinä punastuneena, häveten ja hämillään. Mitä minuun tulee, niin yhdeksäntoistavuotinen sydämeni sykki nopeammin ja miehuullinen rintani paisui jalosta ylpeydestä, kun tulin ajatelleeksi, että saisin väkevällä kädelläni suojella — maalla ja merellä — tätä ihmeenkaunista valkoveristä, pientä rouvaa ja palkaksi vastaanottaa ystävällisen silmänluonnin hänen taivaansinisistä silmistään tahi tuta hänen pienen lapsenkätensä lämpösen puristuksen. Urhoollisin sanoin vannoin minä ystävälleni Müllerille, että saattaisin hänen kalliimman aarteensa yli pauhaavan meren hänen anoppinsa syliin.

Kalle Ferdinand tuli liikutetuksi, syleili minua ja huudahti:

"Rakas, pieni parooni! Te vieritätte kiven, niin, oikein myllynkiven sydämeltäni."

Nyt oli jää murtunut, ja me juttelimme vapaasti, kuten ainakin vanhat tuttavat, eivätkä edes nuo arveluttavat, ravintolasta tuodut ravintoaineet voineet häiritä iloisuuttamme. Muuten onnistuin melkein saamaan vatsani täyteen, sillä lampaanpaisti oli jotakuinkin syötävää.

Minä tietysti en olisi hennonut häiritä ihanan matkatoverini ja hänen miehensä viimeistä yhdessä-oloa Lontoossa, mutta Kalle Ferdinand tahtoi välttämättömästi pitää lupauksensa ja huvittaa minua iloisella illanvietolla — muka palkinnoksi siitä vaivasta, mitä minulla tulisi olemaan hänen rouvastansa.

Oli alkanut hämärtää, kuu lähdimme Kalle Ferdinandin asunnosta. Isäni oli kyllä muinen kuljettanut minua ympäri Lontoossa, mutta niin perinpohjaisesti ei hän ollut ymmärtänyt suorittaa oppaan tehtäviä kuin Kalle Ferdinand Müller. Minä katselin kaikkea, mitä Lontoossa oli katseltavaa, kunnes koko kaupunki katosi usvaan silmieni edessä; mutta — kuuluuhan usvakin todellisen Lontoo-kuvaan! Alussa tahtoi ystäväni suorittaa kaikki maksut, mutta lopulta täytyi hänen, vaikka vastenmielisesti, jättää isännyyden minulle. Hän oli minulle apuna tietämättömyydessäni valitsemalla syötävät ja juotavat, eikä hän siinä hintoja katsonut — "jotta lontoolaiset saisivat nähdä, ettei saksalainen parooni ole mikään kurja markansääliä."

Miten minä yömyöhäisellä tulin vuoteeseeni, ei minulla jälestäpäin ollut himmeintäkään aavistusta. Mutta kun myöhään seuraavana päivänä raskaspäisenä ja pahoinvoipana heräsin, näin ikäväkseni, että rahani oli arveluttavaan määrään supistunut ja että minulla juuri oli jälellä sen verran kuin kotimatkaani tarvitsin. En voinut sentähden toteuttaa aikomustani ja esiintyä, kallisarvoinen kukkakimppu kädessäni, Mimmin noutomiehenä.

Aika oli hyvin täpärälle kulunut, kun pysäytin ajopelini Müller-herrasväen asunnon edustalla, jossa nuo hyvät ihmiset jo puolen tuntia olivat minua odottaneet. Kadehdittavassa Kalle Ferdinandissa ei voitu huomata mitään outoa, mutta minua tirkisteli tuo houkkamainen piikatyttö, joka portissa seisoi, suuri mytty sylissään, kuin olisin ollut kummitus, eikä suloinen rouvakaan voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä, kun huomasi muutoksen minun kauniissa kasvoissani. Mutta aika ei myöntänyt mitään selityksiä. Me tervehdimme toisiamme hät'hätää, sulloimme vaunuihin pikku rouvan lukemattomat matkakapineet ja sanoimme jäähyväiset.

"Olethan niin hyvä, rakas parooni" — Soo? Olimme siis juoneet veljenmaljaakin edellisenä iltana — "ja maksat vaimoni puolesta, mitä on matkalla maksettavaa. Hän ei ollenkaan osaa käsitellä rahoja. Mutta kirjoita muistiin kaikki ja anna hänelle sitten lasku. Ei mitään lahjaksi, ymmärrät. — Onnellista matkaa, poikani; saata nyt rakas vaimoni kunnolla hänen vanhaan kotiinsa. Rehelliset kasvosi sanovat minulle, ettet matkalla kovin rakastu häneen."