"Jos tahdotte maksaa", vastasi hän, "niin saatte paikalla, mitä haluatte."
Kun minulla vain oli kolme Englannin pensiä taskussani, en voinut ajatellakaan mitään — päivällistä. Nälkäisenä näin päivän kuluvan, auringon laskeuvan rautakiskoilla varustetun akkunani takana ja yön vihdoinkin pimeydellään peittävän tämän päivän sanomattomat häpeät. Oi, mikä yö! Mitä tovereita! Ja sitten vielä lisäksi kauhea nälkäni!
Seuraava aamu toi vihdoinkin minulle vapautuksen kaikista kärsimyksistäni — rakkaan isäni muodossa. Semmoisella ihastuksella kuin vankilassa en ollut syntymäpäivästäni saakka kertaakaan rientänyt hänen luokseen. Millä riemulla minä syleilin häntä! Ja siinä hänen rintaansa vastaan itkin minä — häpeämättä.
"Mutta kuinka saatoit lähettää minulle niin järjettömän sähkösanoman, poikani? Luulin, että olit salaisesti nainut Englannissa."
"Nainut — minä! En, isä, minä en nai koskaan; olkaa varma siitä."
Isäni ei sanonut mitään, josta olisin voinut päättää, pitikö hän tuon vakuutukseni aivan varmana, mutta sen sijaan otti hän minut mukaansa lähinnä olevaan ruokaravintolaan.
Mimmi-rouvaa en ole sen koommin nähnyt. Tuskinpa olisin voinut enää kärsiäkään hänen näköään. Jos ja miten hän pääsi Belgardiin, sitä en tiedä; mutta luulen että isäni auttoi hänet sinne.
Oikeudentuntoni vaatii minun kumminkin tunnustamaan, että ystäväni Kalle Ferdinand Müller muutamien kuukausien kuluttua maksoi minulle ja isälleni, mitä me olimme kuluttaneet hänen vaimonsa tähden. Kun hän uskoi huoleeni kauniin Mimminsä ja äänekkään Fumpsin, oli miesraukka todellakin ollut kovin ahtaalla, ja hänelle on sentähden anteeksi-annettava sukkela keksintönsä. Myöhemmin sai hän hyvän konserttimestaripaikan ja tuli siten hyvin toimeen Mimminsä ja Fumpsinsa kanssa.
SOTAKARKURI.
Kirj.