"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?" ehdotti kreivitär. "Irma silloin ehkä taipuisi."
Nenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle paljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa "kreivitär enkeliä" ja "preussilaista majesteettia" kohtaan ei rajoja tiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.
Seuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä katosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään, tällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja hyvyydessään.
Hänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli runsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa — todellakin kultasade köyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. —
Kun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei kreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari Fransin käskystä sai palata kotiin.
"Ei ikinä oikeaa sotilasta", oli Preussin kuningas sanonut. —
Sitten tulivat Napoleonin "sadat päivät." Uutinen maailmanvalloittajan karkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen kongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.
Lignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut aikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas keisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen karkulainen, oli kokonaan unohdettu.
Mutta ei ainaiseksi.
Kongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.
Siellä tapasi "taivaallinen" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.