Ja nuoli, mikä poisti tuntehet
Nuo taivahaiset, ylpeyteni
On äänetöin ja himot liekkiset,
Kuin usvaan kietoo raukan syömeni —
Saisinko vielä lapsiajan armaan,
En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!
Iidalle.
Kellä onni oiva oisi,
Jollei onnen enkelillä,
Kelle Luoja lahjans' soisi,
Toist' ei näillä kuuluvilla,
Jonka toivois onnekkaaksi,
Niin kuin Iida, onnen lapsi!
Ken taas riemahtelis tuosta
Syvästi ja hartahasti,
Ken niin maltitonna juosta
Tahtois aamust' iltaan asti
Vointiansa tiedustellen,
Iloansa ihaellen!
Kenpä rukoella koettais
Hartahammin onneksensa,
Vaikk'ei tuolla muuta voittais,
On se oma autuutensa,
Toivoin Liljan moisen suoja
Rukoella taivaan Luojaa.
Säde kiitää taivahasta,
Huokuu vieno kesän tuuli,
Nurmen nukan sade kastaa,
Huhuu paimen huiluhuuli;
Kaikkein sävel samanlainen:
Olkoon Iida onnekkainen!
Sorsain lähtö.
Kotoisen lammen rantoja
Tuo sorsa poikineen
Viel' iltakauden uiskeli,
Katsahti läntehen.
Kuin päiväkulta laskeissaan
Tuon lammen purppuroi,
Ja taivas-kuvat lammella
Tuo sorsa nähdä voi.
Kuin siellä pilven vöhkäle
Raskaasti matkajaa,
Ja taivaan kirkas sineys
Jälessään aukeaa.