Nuo huomaa sorsa pohjalla; —
Vaan tuolta etempää
Maat, vaarat, laaksot, lehdikot
Silmäänsä kimmeltää.
Ja sorsa kutsuu poikiaan
Ja heille laulaa noin:
"On siipein kuula taittanut,
Mä etten lentää voi!
Siis talven tullen lammella
Mä varron kuolemaa;
Nyt yksin saatte lähteä —
Voi armaat! muistakaa:
Matkalla ette yhtyä
Saa muitten joukkohon,
Kun sorsien — jos niit' ei oo,
Parempi yksin on.
Mä tunnen: kieltä vierasta
On kuulla katkera,
Ne vieraat mainelaulajat
Voi teitä pilkata.
Kun tuutte maalle vierahan,
Ei liijoin mieltyä
Saa eteläisiin herkkuihin,
Vaan vähään tyytyä.
Taas kohta kevään tultua
Te käytte Pohjolaan,
Ja näitä synty-seutuja
Ja lampee katsomaan".
Noin lauloi sorja pojilleen;
Ne vastas; "hyvin käy!"
Ja kohta ramparaukalla
Ei seuraa enää näy.
Vaan hetken päästä palajaa
Seurasta pienoisin;
Se päättää kuolla lammella
Emänsä sylihin.
Ja turhaan emä pienoista
Varoittaa matkahan,
Se vastaa: "äiti armasta
En jätä konsanaan!"