Ja syksymyöhään lammella
Nuo kaksi souteli,
Kun lampi jäätyi, kuolemaan
Ne nukkui kumpiki.
Autuuteni.
Sä lintunen, oi, laula taas,
Sä perho, liehu kukkamaas!
Voi taivas perhon onnea,
Kuin kukkaista saa suudella!
On kertun kieli, leivon suu
Ja laulu helkkää, kajahuu,
Ijäti tahdon kuunnella
Sen soitelmaa, sen lauluja!
Ja sydän sykkää lemmityn,
Mä ruusut nään ja hymyilyn;
Saas mailman taivas unhottaa,
Mutt' armastain en minä vaan!
"Ilonga!" tuuli humisee,
"On taivas!" koski kohisee,
Vaan mulle yksin, muille ei,
Kun toisten onnen surma vei.
Sortunut kantelo.
Ennen miesi kaihomielin
Polvilleen sen loi,
Sormet liikkui, liekui kieli,
Honkakoppa soi,
Nyt on miesi mullan alla,
Kannel rauska pihamaalla.
Noin se katoo kaunis, jalo,
Totuus kestää vaan,
Sit'ei voimakkainkaan palo
Saata hoipumaan;
Tyyntyy laulun, soiton virta,
Hakkaa, hakkaa ajan pirta.
Runotarkin ihastunna
Ajan mettä juo,
Aatteet jos lie kulununna,
Uutta luopi tuo,
Vaan ei kaatunutta raukkaa
Aikakaan voi enää auttaa.