Muuten muistan ajan ankaramman,
Jolloin kolmas osa kansastamme
Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten;
Äiti kuoli huoneen permannolle,
Kurja lapsi kylmä rinta suussa,
Isä heinää jäyti pientarella;
Nuorukainen voimakas ja virkku
Haamun lailla hiipi kalmistossa
Kadehtien osaa tuonelaisten,
Kunnes hänkin löysi onnen lehden:
Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui.
Sairashuonehissa kymmenittäin
Kuollehia lojui vuotetulla,
Kuusi lautaa: siinä valmis vuode,
Saattoväki: hepo, kyytirenki.
Mutta lause: maasta olet tullut,
Maaksi pitää jällen tulemasi,
Kaikui joskus puolisataa kertaa;
Sitten rukoukset yhteisesti
Luki puolestansa hurskas pappi;
Hautasaarnaa ei, ei muisteloita;
Toki todistuksen jäänehille
Lausui voimakkaasti suuri hauta.
Siit' on aikaa kymmeniä kolme,
Monta viljavuotta sitten nähty,
Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen;
Taasen korska itsekkäästi johtaa
Mailman lasta teillä vierahilla;
Herra tuntee tuosta kivun raskaan:
Lapset karkaa poijes isän luota.
Siksi rangaistuksen kautta kutsuu
Tekemähän taasen sovintoa,
Panttina on pojan veren voima,
Voiton lippu liehuu Golgatalla.
V.
Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa
Kuljin kauppaamassa kapineita,
Joita laati isä, veli Jaakko:
Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,
Koria ja muuta, yhtä, toista. —
Oli aika, kylmä talviaika,
Moni matka jäätävältä tuntui.
Muita kylmemmäksi toki muistan
Erään Orismalan kaupparetken.
Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,
Valkeaksi jääti poskipäitä,
Joita lumin hieroella koimme.
Lunt' ei paljon Kyrön aavamailla;
Usein hietaisena tiehyn selkä
Rohui kelkan alla vetäissämme —
Tuo se liekin ollut pelastaja
Ett'ei veri suonten käynyt jäähän Monta
asuntoa kiertelimme,
Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,
Vaan ei avun alkua missään tullut,
Eikä kukaan vienyt tavaroita;
Yksi sanoi: entisest' on kyllä,
Toinen: ovat liijan kallihia —
Kallihia! vaikka yhtä leipää
Kauhastamme anelimme vainen.
Kylän kaukaisimpaan perukkahan
Kuljettua, taasen palajamme.
Suru painoi mieltä kodin tautta:
Vastaan sieltä taasen nälkäisenä
Rientää siskojen ja veljein parvi,
Toivoin että jotain heille tuomme;
Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,
Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!
Paluumatkallamme asiatta
Emme taloihinkaan arvaa mennä;
Uuden lämmittelykeinon keksi
Sisko: päivä loisti etelästä,
Vaikka voimatonna, tammikuulla.
Riihirakennusten edustailla,
Johon tuuli pohjoisen ei sovi,
Tuntui istuminen suloiselta,
Verratessa käyntiin vastatuulta.
Viiden, kuuden riihen edustalla
Korkeimmassa talvipakkaisessa
Jäätiköllä istuin — lämpesimme —
Kadehtinut tuot' ei — toivon — kenkään!
Viime vainiolla matkamiesi
Vastaan tuli, vähän herrasmainen —
"Mistä ootte? — mihin matka kulkee?" —
Sanoimme, ja asiamme myöskin.
Tavaroita puolen markan eestä
Osti vaimollensa viemiseksi.
"Olen opettaja Ilmolasta,"
Sanoi, — herttainen ja hyvä herra!
Roihumasta lakkas pohjan tuuli,
Puolta korkeemmalle päivä nousi,
Pellon pientareilla kesän heelmä
Tuntui heilamoivan, kotitiellä
Kukkii loistossansa kuusten latvat. —
Oi jos meidän pohattamme tietäis,
Miten suuren ilon voivat luoda
Köyhän sieluun pikku pennillänsä,
Jolla huoliansa huojentavat!
VI.
"Soiko kellot!" kysyi nuori leski
Sisään juoksevalta pojaltansa, —
"Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,
Että kaikuu Saunavaaran rinne —
Soiko kellot isävainajalle?" —
Vasamana tunki äidin tuntoon
Kysyväinen lause poikasensa. —
"Soivat, poikaseni, hälle soivat,"
Lausui, syvän laski huokauksen
Murheen murtamasta rinnastansa.
Talon haltijoina ennen muinen
Ollehet on, miesivainajansa,
Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.
Silloin elivät he onnekkaana:
Rehottivat viljavainijonsa,
Joissa lainehteli kaunis olki
Kullan kellervine tähkinensä.
Laitumella kulki kaunis karja;
Siinä lehmät täysin nänninensä,
Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,
Joukko joutilaita juoksevia,
Kaunis lauma karitsoita vielä
Alas lekkuvine villoinensa;
Ratsut rahkehissa kestäväiset,
Juoksullekin jalot, joutuisalle.
Suuri joukko väkeä palkallista,
Rengit kestävät ja voimakkahat,
Kauniit piijat, Suomen sulo immet. —
Luoja antoi tulla kiusausten:
Haaskoi halla monen vuoden viljan,
Rutto raasti osan raavahia,
Hevosia kaatui "ase kaulas",
Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.
Yhä eellehen nuo ajat kesti,
Velkojasta tuli vainolainen —
Myytti talon kiluin kaluinensa.
Palkkalaiset elantota etsii
Luota muiden talon haltijoitten.
Vaimo, mies ja heidän pieni poika
Suojatta on taivaan alla aivan,
Kunnes taasen työllä hikisellä
Saivat mökin pienen suojaksensa.
Nyt on poissa vaimoraukan miesi,
"Puitta, tuletta on mökin liesi,"
Mutta Herra elää, orpoin isä —
Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,
Kuin ois kyllin kystä aitassansa.
Moni Suomen äiti häntä ennen
Samat kohtalot on kokenunna —
Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa
Salattu on onnen syntysanat.